Kuten uljas nimikin kertoo, niin WHA:n tarkoitus oli kilpailla ja voittaa NHL. Pohjoisamerikkalaiset liigat jaetaan ns. major ja minor leaguet, eikä hiearkista jakoa eli nousuja ja putoamisia Euroopan tyyliin ole. Ero syntyy siitä, että major leaguet pelaavat isoissa kaupungeissa, niillä on parhaat pelaajat ja arvostetuin pokaali. Nykyään minor leaguet ovat ns. farmiliigoja. WHA oli ehdottomasti major legue.
WHA:n juuret ovat 1950-luvun loppuvuosissa. Tärkein tekijä oli lentokone. Kun maailma ”nousi siiville” nopeiden ja suurten suihkukoneiden myötä, niin voitiin pelata kaikkialla mantereella. Aiemmin oltiin junien varassa, jolloin pelialueiksi rajoittuivat USA:n pohjois- ja kakkoisosien isot kaupungit ja Kanadan itäosat.
Toinen asia oli televisiotoiminnan kasvu. Tarvittiin uusia ohjelmia ja urheilu oli yksi näistä. Kolmas elementti oli raha. Huippupelaajien palkat olivat nykyisiin verrattuna niin maltillisia, että uusien liigojen perustaminen oli vielä mahdollista. Ja rokkaava 1960-luku oli henkisesti sopiva piraattiliigojen perustamiselle.
WHA:n perustivat Dennis Murphy ja Gary Davidson, jotka olivat jo muutama vuosi aikaisemmin olleet mukana koripallon ”piraattiliigassa” ABA:ssa. Mukaan saatiin vielä Bill Hunter, joka oli WHL-junioriliigan presidentti. Näin syksyllä 1971 oltiin valmiit ilmoittamaan, että uusi liiga aloittaa kaudella 1972–1973.
Kaksi suuntaa
Aloitus tapahtui kahdellatoista joukkueella. NHL:ssä oli silloin vain kaksi enemmän. WHA:lla oli kaksi suuntaa. Ensimmäinen oli NHL:n haastaminen, kun joukkueita sijoitettiin Bostoniin, Chicagoon, Los Angelesiin, Minneapolis-St. Paul -kaksoiskaupunkiin, New Yorkiin ja Philadelphiaan. Toinen oli uudet paikkakunnat. Kanadassa joukkueen saivat Edmonton, Ottawa, Quebec ja Winnipeg sekä Yhdysvalloissa Cleveland ja Houston.
Ensimmäinen puolisko strategiasta epäonnistui täysin. NHL-seuroja ei pystytty edes horjuttamaan Yhdysvaltojen suurissa kaupungeissa, mutta omia kaatui koko ajan. WHA:n historia olikin täynnä konkursseja ja lopulta edessä oli sarjan lakkauttaminen.
Jälkimmäinen osa strategiasta sen sijaan onnistui kohtalaisen hyvin, mikä oli syy liigan lyhyeen kukoistukseen.
Seitsemän kautta
WHA oli toiminnassa seitsemän kautta. Laajimmillaan sillä oli 14 joukkuetta, mutta liigan päättyessä näitä oli jäljellä vain seitsemän. Ensimmäisten joukkueiden lisäksi nykyisistä NHL-kaupungeista mukana olivat enemmän tai vähemmän aikaa Calgary, Denver, Detroit, New Jersey, Phoenix, Toronto ja Vancouver. Kun muihin kaupunkeihin kuuluivat Baltimore, Birmingham, Cincinnati, Indianapolis ja San Diego, niin ainakin voi sanoa WHA:n kattaneen koko mantereen.
Mutta vain kolme joukkuetta pelasi samalla paikkakunnalla kaikki seitsemän kautta. Näihin kuuluivat NHL:ssä nykyään olevat Edmonton Oilers ja Winnipeg Jets. Kolmas oli Quebec Nordiques. Vaihtuvuus olikin todella suurta. Etenkin Yhdysvaltojen puolella liiga törmäsi halliongelmiin, eikä yleisön kiinnostus ollut riittävällä tasolla. WHA oli aloittanut palkkakilpailun, ja se myös tuhoutui siihen.
Suoranaisista NHL:n haastajista vain Bostoniin voitettiin mestaruus Avco Trophy. Joukkue pelasi nimellä New England Whalers ja joutui mestaruuden jälkeen muuttamaan Hartfordiin. Kun finaalien häviäjistäkin vain yksi oli ”NHL-kaupungista”, ja kaikki loput 12 finaalipaikkaa menivät pääsarjatasolla uusille paikkakunnille, niin on helppo sanoa, missä liiga epäonnistui, ja missä se onnistui.
Se onnistui eriomaisesti myös pelaajahankinnoissa. Heti avauskaudelle Winnipeg Jets sai NHL:n todellisen supertähden Bobby Hullin ja toiselle Houston sai poikien Markin ja Martyn ohella myös näiden isän Gordie Howen. Myös muita kanadalaistähtiä vaihtoi liigaa tai käytti sitä uhkauksena neuvotellessaan uutta sopimusta NHL-seuran kanssa. Liigaa vaihtaneisiin kuuluivat hyökkääjät Frank Mahovlich, Paul Henderson, Pat Stapleton, Norm Ullman ja Ralph Backstrom sekä puolustajat J.-C. Tremblay Paul Shmyr sekä lukemattomat muut.
Viimeisinä vuosinaan liiga ryhtyi hankkimaan NHL:n harmiksi myös junioripelaajia, joista Wayne Gretzky oli tietenkin tunnetuin, mutta Mark Messier kärjessä monet muut myöhemmät tähtipelaajat aloittivat pääsarjatason uransa juuri WHA:ssa.
NHL:ää kansainvälisempi
WHA oli myös NHL:ää huomattavasti hanakampi etsimään uutta suuntaa Euroopasta. Tähän kuului niin eurooppalaisten pelaajien hankkiminen kuin pelaaminen Euroopassa. Suomessa kävivät seuroista Winnipeg Jets ja Toronto Toros (syksy 1975), Phoenix Roadrunners (syksy 1976), Winnipeg ja Cincinnati Stingers (syksy 1977) sekä Edmonton Oilers (syksy 1978). Yleensä tämä joukkueet pitivät harjoitusleirin Ruotsissa ja kävivät pelaamassa myös Suomessa. Phoenix oli poikkeus ja piti leirin Tampereella. Cincinnati kävi täällä kotimatkalla Prahasta, jossa se oli osallistunut Rude Pravo -turnaukseen.
Kahdesti WHA:n joukkue osallistui Izvestija-turnaukseen Moskovassa juuri ennen joulua. Winnipeg Jets oli siellä vuonna 1976 ja seuraavana vuonna mukana oli Quebec Nordiques.
Varsinainen huippu oli kuitenkin Neuvostoliiton maajoukkueen kohtaaminen syksyllä 1974 kahdeksan ottelun sarjassa. Malli, eli ensin neljä peliä Kanadassa ja sitten neljä Moskovassa, oli sama kuin NHL:ää vastaan kaksi vuotta aikaisemmin. Neuvostoliitto olisi halunnut kohdata uudestaan NHL, mutta se ei ollut kiinnostunut, joten Neuvostoliitto joutui tyytymään ”kakkosvaihtoehtoon”. Pari vuotta aiemmin se oli hävinnyt NHL-joukkueelle viimeisen ottelun viimeisellä minuutilla, mutta nyt se voitti saldolla 4–3–1. Yleensäkin WHA ja sen joukkueet voittivat seurajoukkueet ja hävisivät maajoukkueille.
WHA järjesti omalla mantereellaan oman versionsa NHL Super Series -ideasta ja maajoukkueet kävivät pelaamassa niin Kanadassa kuin USA:ssa. Kahdesti oli liikkeellä myös Suomen B-maajoukkue.
WHA:n voikin sanoa olleen aikanaan paljon NHL:ää kansainvälisempi.
WHA:n mestarit
1973 New England Whalers
1974 Houston Aeros
1975 Houston Aeros
1976 Winnipeg Jets
1977 Quebec Nordiques
1978 Winnipeg Jets
1979 Winnipeg Jets
