Janne Pirinen soitti minulle muutama vuosi sitten pääteltyään Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHDON yhteystiedoista, että juuri minä olen se oikea henkilö vastaamaan hänen kysymykseensä: ”Kannattaako ja onko edes järkevää kirjoittaa pipolätkästä kirjaa?” Vetäisin suoraan syötöstä ylämummoon vastaukseni: ”Että vihdoinkin. Vihdoinkin, joku kirjoittaa tärkeästä aiheesta kirjan!”
Sen jälkeen Janne ja minä olemme puhuneet, puhuneet ja vielä kerran puhuneet pipolätkän eri puolista niin paljon, että hiki tuli pelkästä innostuksesta. Pelaamaan me ei vielä ole yhtä aikaa päästy.
Tämä on siis subjektiivinen arvio, koska olen yksi kirjan kätilöistä.
Mr. Pipolätkä
Vähintäänkin puolipipolätkäammattilainen, Kokkolan ja Helsingin Lauttasaaren lahja suomalaiselle pipolätkälle, suorastaan Mr. Pipolätkä: Janne Pirinen. Kiitos tästä kirjasta. Kiitos intohimostasi pehmeään jääkiekkoon, minkä niin hienosti ja omakohtaisesti jaat meille lukijoille tässä kirjassasi. Kuka tahansa voi saada tästä palavasieluisesta pipolätkäkirjasta aivan järkyttävän kovan lämärikimmokkeen, mikä aiheuttaa pakonomaista tarvetta rynnätä lähimmälle ulkojäälle.
Kirjasta selviää, että kyse ei ole pelkästään meidän tavisten lätkästä. Mukana on myös lukuisia entisiä ja nykyisiä huippujääkiekkoilijoita ja kermana kakussa yksi tasavallan presidentikin, jotka ovat lätkätaitojaan aikoinaan hioneet ulkojäillä ja edelleen ulkojäiden kutsu heitä voimakkaasti vetää halleilta höntsäilemään avaramman katon alle.
Kuin kupliva jäteastia
Janne Pirisen kirjaa on ilo lukea. Kieli on värikästä. Pirinen kuvaa omaa paluutaan jääkiekon ja ennen kaikkea pipolätkän pariin kehokuvauksella:
”Toimistossa istuminen, palaveriviinerit, herkkuja notkuvat lounaspöydät ja kaikki länsimaista ihmistä päihdyttävät nautintoaineet olivat jättäneet jälkensä. Hikeni löyhkäsi kuin kupliva biojäteastia.” (…) ”Kroppani oli kuin hylätty, ruosteinen autonraato ränsistyneen omakotitalon pihalla.”
Pirinen todella rakastuu uudelleen lapsuutensa ja nuoruutensa lajiin. Hän lainaa höntsäilijä Nappe Larvaa, joka vakuuttaa, että höntsäily on parasta mitä voi tehdä housut jalassa.
Liikun ja voin hyvin pipolätkällä
Janne Pirinen vastailee heti kirjansa alkupuolella kysymyksiin, jotka avaavat sopivasti, mistä tässä kirjassa on kyse. Vastaukset riisuvat aseet kaikilta sellaisilta lukijoilta, jotka ovat suhtautuneet ylenkatseella Pirisen kirjaan.
Mitä pipolätkä oikein on? ”Pipolätkä on kilpahenkisen jääkiekon liepeille syntynyt, yhteisöllisyyteen perustuva liikuntamuoto, joka ei sisällä tiukkoja kilpaurheilullisia elementtejä tai sääntöjä.” Pirinen määrittelee osuvasti pipolätkän pehmeäksi jääkiekoksi.
Miksi kannattaa pipolätkäillä? ”Pipolätkä luo hyvinvointia ihmisten elämään: se kannustaa liikkumaan, nousemaan sohvalta ja tapaamaan ihmisiä.”
Pirinen korostaa, miten hienoa on pakkasella liikkua ulkona. Jäähallipeleissä on katto esteenä saman kokemuksen tuntemiseen kuin tuulisella ulkojäällä. Kysymys on sellaisesta pikku jutusta kuin universumi. Katto estää siihen yhteyden saamisen, mutta ulkojäät, avot: ”Tarvitsen kahdenkymmenen asteen pakkasen, useiden tuntien tiukkoja vääntöjä.” Yksi tunnin jäähallivuoro ei siis riitä! ”Kuulaita, aidoissa luonnonsävyissä pelattavia pelejä, jotka parantavat likinäön, astman ja alakulon ja laskevat verenpainetta.”
Lääkäri määrää minullekin lisää tätä! Allekirjoitan Pirisen esittämän kuvauksen oman kehoni kokemuksilla. Tunne ja olo useamman tunnin pipolätkähöntsyjen jälkeen on uskomattoman hieno: seestynyt, rauhallinen – suorastaan raukea. Ja miten ihanaa on pelailun jälkeen tulla kotiin, käydä suihkussa ja keittää kahvit.
Pipolätkäilyn terveysvaikutuksia Pirinen korostaa useamman kerran. Reippaalla ulkoliikunnalla (lue: pipolätkällä) on valtavasti terveysvaikutuksia. Siitä saa Pirisen mielestä energiaa elämään. Pehmeästä pelaamisesta ei tule kilpajääkiekkoilun tavoin vammoja, koska avojään pommit eivät kuuluu pipolätkään, eivätkä muutkaan taklaukset. ”Tarkoituksena on siis kohentaa pelaajien terveyttä eikä turmella sitä.”
Pirinen ei tyydy vain tähän vaan sukeltaa vieläkin syvemmälle pohtien pipolätkän merkitystä, koska pelihän näyttäytyy monelle vain tyhjänpäiväisenä pelailuna ja puuhasteluna. Pirinen vakuuttaa, että sen merkitys avautuu kullekin pelaajalle henkilökohtaisena kokemuksena. Pelaaminen on mielekästä ja merkityksellistä juuri sillä pelaamisen hetkellä. ”Yksinkertaisimmillaan pipolätkässä on kyse joukkuelajista, jonka parissa ihmiset kohtaavat toisensa, viettävät toistensa kanssa aikaa, nauttivat toistensa seurasta. Heittävät vitsejä ja viihtyvät.”
Kriittinen näkemys puuttuu
Janne Pirinen on yltiöpositiivisella otteella kuvannut pipolätkän autuaaksi tekevää voimaa. Siinä hän on ollut vilpitön.
Hieman olisi voinut olla kriittinenkin. Kaikki ei ole hyvää ja kaunista, mikä liittyy pipolätkään. Itse olisin omakohtaisen kokemukseni perusteella nostanut esille vastuullisuuden vaatimuksen, kun kyseessä on pipolätkäily luonnon jäillä.
Muutama talvi sitten meitä Helsingin Kalasataman pipolätkäilijöitä kutsui yksi Save Pond Hockey (SPH) tyyppi pelaamaan meren jäälle. Kieltäydyimme kaikki yksimielisesti ja menimme Mustikkamaan kaukaloon pelaamaan. Emme aikuisina halunneet antaa lapsille ja nuorille huonoa esimerkkiä ryntäämällä vielä kovin heikoille merenjäille pelaamaan. SPH-tyyppi meni ja naureskeli julkisesti facebook päivityksissään meille luusereille ja pelkureille. Huonosta käytöksestä lätkäisisin yhä sumeilematta 10 minuutin käytösrangaistuksen tuolle SPH-tyypille.
Hyvien puolella
Osuvasti Pirinen tyypittelee pipolätkän pelaajat. Ensinnäkin on nautiskelijat, joilla on vahva pelaajaidentiteetti ja pelityyli. Sitten on
neppailijat, jotka nauttivat pelin tuoksinassa tekemistään kikoista. Heidän vastakohtansa on kolaosasto. Tähän kuuluvilla paras ominaisuus on sitkeys. Ex-häkkipäät ovat kiekkoilijoita, joiden ura päättyi juniorivuosina. He pelaavat suoraviivaista kiekkoa. Mikä on sitten jokaisen pelaajatyypin kallein aarre, josta on syytä pitää kiinni, vaikka olisi niin sanotusti huono päivä. Se on pelihuumori.
Välillä Janne Pirinen on niin totaalisesti pipolätkän lävistyttämä, että se alkaa jopa vähän ärsyttää. Miksei itsellä ole samanlaista
intohimoa ja paloa enää juuri mihinkään? Mutta, mutta. Montaa sivua ei voi olla ärtsynä. Niin aseistariisuvan perusteellisesti Pirinen on hyvyyden, reiluuden, yhteisöllisyyden ja tasa-arvon puolella.
Yksinkertaisempikin ymmärtää pipolätkäilyn pelifilosofian, kun Janne Pirinen vääntää sen rautalangasta. Viesti ei ole mitään kevyttä
kenttähuumoria. Pelissä on pohjimmiltaan kyse toisesta ihmisestä huolehtimisesta ja välittämisestä. Kirja päättyy Jope Ruonansuun laulun sanoin ”ollaan enkeleitä toisillemme”.
Tyhjiä sanojako? Ei ainakaan minulle.
Eteeni luisteli viime talvena pipolätkäkaverini, joka huolestuneena tiedusteli, onko minulla kaikki hyvin, kun olen niin hiljainen.
Pelkkä herkkä huomioon ottaminen kohensi oloani huomattavasti. Siitä kehkeytyi pelin happitauolla tärkeä, lyhyt keskustelu, joka jäi mieleen ja antoi voimia.
Pirinen, Janne Sakari: Pipolätkä. Pehmeä jääkiekkokirja. Art House Oy. 2022, (s. 296).