”Sitä aikaa muistelevat kaikki, mutta kukaan ei sitä kaipaa”.
Kiekko-Espoo nähdään nyt SM-liigassa ensimmäistä kertaa sitten kevään 1998. Espoossa liigapelejä pelataan kahdeksan vuoden tauon jälkeen.
TEKSTI Matti Hannula
KUVAT Kiekkolehden arkisto
Tällä kertaa Kiekko-Espoo nostettiin Liigaan ”kabinettipäätöksellä”. Ensimmäinen liiganousu toteutui, kun Kiekko-Espoo 1. huhtikuuta 1992 kukisti liigassa viimeiseksi jääneen Joensuun Kiekko-Pojat viidennessä ja ratkaisevassa karsintaottelussa Helsingin jäähallissa numeroin 2–1. Voittomaalin viimeisteli Tero Lehterä, joka pelasi vielä sen jälkeen kaksi kautta Kiekko-Espoossa.
Nousujoukkueen tukipilareita oli niin ikään Jere Lehtinen, joka sai kesken nousujuhlien yllätyskutsun Suomen MM-kisajoukkueeseen. Sen koommin ei I divisioonassa tai vastaavalla sarjatasolla kisoja edeltäneellä kaudella vakituisesti pelannutta pelaajaa ole Suomen MM-joukkueessa nähty. ”Kaikkien aikojen kehnoimmalla ryhmällä” kisoihin lähtenyt Suomi toi Tšekistä tuliaisina hopeaa, joka oli maamme kiekkohistorian ensimmäinen MM-mitali. Lehtinen pelasi Kiekko-Espoossa liigaa vain yhden kauden (1992–1993), kunnes suuntasi Turun kautta Dallasiin huikealle NHL-uralleen.
Kiekko-Espoon synnyttämä liigahuuma Matinkylän hallissa kesti syksystä 1992 kevääseen 1998.
Juniorimenestys pohjana
Kiekko-Espoon nousu liigaan 1992 ei ollut yllätys, jos sitä tarkastellaan muutama vuosi aiemmin voitettujen juniorimestaruuksien kautta: Kiekko-Espoo voitti B-nuorten SM-kultaa 1988 ja A-nuorten SM-kultaa sekä 1989 että 1990.
Matinkylän jäähallin, joka myös ”Latona” tunnettiin, huuma oli omalta osaltaan kantava voima seuran menestyksessä. Toki Kiekko-Espoo pelasi kevään 1992 liigakarsintaottelut Helsingin Jäähallissa, missä se sittemmin isännöi seuraavina kausina myös joitakin SM-liigan kotipelejään.
– Matinkylän jäähallin aikaa muistelevat kaikki, mutta kukaan ei sitä kaipaa, kiteytti media-alan moniottelija ja espoolaisen jääkiekkoilun takavuosien pitkäaikainen ja merkittävä taustavoima Arto Tuominen vuonna 2010 julkaistussa Martti Merran ja Matti Hannulan kirjoittamassa teoksessa Pihalta päätyyn – Espoon jääkiekon tarina. Nykyinen kotiareena valmistui Tapiolan urheilupuistoon vasta tammikuussa 1999, kun Kiekko-Espoo oli jo vaihtanut nimensä Bluesiksi.
Sillanpäällä eniten pelejä
Jos haluaa tietää, miltä tuntui 1990-luvulla pelata Kiekko-Espoon paidassa SM-liigaa, kannattaa kysyä Teemu Sillanpäältä. Hänellä on siitä kokemusta 286 runkosarjapelin verran, eli enemmän kuin kellään muulla.
Puolustaja Sillanpään lisäksi vain puolustaja Robert Salo sekä hyökkääjät Timo Hirvonen ja Juha Ikonen pelasivat Kiekko-Espoon kaikilla liigakausilla (1992–98) sinikeltaisissa väreissä. Salon liigapelisaldo Kiekko-Espoon paidassa on 267, Ikosen 263 ja Hirvosen 231.
Liigan pudotuspelejä koko kvartetti pelasi 1990-luvulla Kiekko-Espoossa 16 kappaletta eli kaikki. Mutta Sillanpää ei ole pelannut yhtään liigapeliä Bluesin paidassa, sillä hän siirtyi 1998 saksalaisiin kaukaloihin. Salo, Hirvonen ja Ikonen sen sijaan pelasivat vielä Bluesissakin.
Kahtena viimeisenä Kiekko-Espoo -kautenaan Sillanpää oli joukkueensa kapteeni.
– Lämmöllä minä niitä kaikkia Kiekko-Espoo -vuosia muistelen. Olimme vähän kuin nuori opiskelijaporukka, joka oli noussut puoliyllättäen divarista. Ryhmä oli tiivis, viihdyimme hyvin yhdessä jäähallin ulkopuolellakin, Sillanpää muisteli syksyllä 2016 ilmestyneessä Legendat-jääkiekkojulkaisun Puolustajat-teemanumerossa.
– Kaukalossa tuli pataan, mutta joukkuehenki pysyi hyvänä. Matinkylän ahtaaseen ”latoon” vastustajan ei koskaan ollut helppo tulla. Eikä suihkusta pelin jälkeen välttämättä tullut lämmintä vettä.
Teemu Sillanpää on yksi neljästä pelaajasta, jotka kantoivat Kiekko-Espoon paitaa sen jokaisella kuudella liigakaudella 1992–1998. Heistä Sillanpää pelasi tuona aikana eniten liigapelejä. Tässä Sillanpää Jokerit-ottelussa kahden 1990-luvun maajoukkuepuolustajan, Mika Strömbergin (takana vas.) ja Waltteri Immosen välissä.
Viimeisen kevään jättipommi
Kahdella ensimmäisellä liigakaudellaan Kiekko-Espoo sijoittui 12 joukkueen liigassa viimeistä edelliseksi, mikä tuolloin tiesi täpärää säilymistä. Kaksi oppivuotta riitti. Kolmannella liigakaudella irtosi Harri Rindellin valmennuksessa jo pudotuspelipaikka. Kaksi vuotta myöhemmin (kaudella 1996–97) seura otti toistaiseksi parhaan runkosarjasijoituksensa Kiekko-Espoon nimellä: kuudes.
Rindellin lisäksi Kiekko-Espoota ehtivät 1990-luvun liigakausina valmentaa espoolaiset liigaan nostanut Martti Merra, vuoroin kakkos- ja vuoroin ykkösvalmentajana ollut Hannu Saintula sekä ruotsalainen Håkan Nygren.
Saintulan luotsaamana jysähti keväällä 1998 varsinainen pommi: kahdeksanneksi runkosarjassa sijoittunut Kiekko-Espoo passitti paalupaikalta puolivälieriin lähteneen Turun Palloseuran kesälomille 3–1-voitoin.
– Pudotuspeleihin pääsemisemme ratkesi vasta viimeisellä runkosarjakierroksella. Hävisimme Turussa, mutta Jokerit voitti Lukon, joka oli meidän kanssamme tasapisteissä, mutta jäi maalierolla ulos, Sillanpää muistaa.
Kiekko-Espoo hävisi Turussa ensimmäisen puolivälieräpelinkin.
– Näimme kuitenkin, että TPS oli jollakin lailla kylläinen, ehkä vähän ylimielinenkin. Toinen peli oli tärkeä. Voitimme kotona 6–0. Siitä saimme hirveän buustin.
Välierissä Kiekko-Espoo oli kuitenkin tulevaa mestaria HIFK:ta vastaan aseeton. Eväät oli syöty. Teemu Sillanpään viimeinen peli Kiekko-Espoon paidassa oli pronssiottelu Hartwall Areenassa Jokereita vastaan. Lopputulos espoolaisittain tyly 8–0.
Sitä Sillanpää ei tuota pronssipeliä pelatessaan tiennyt, että Kiekko-Espoonkin liigataru päättyi pitkäksi aikaa siihen. Elokuussa 1998 seuran nimeksi vaihtui Blues.
Kaikki nykyiset Kiekko-Espoon pelaajat lähtivät syksyllä 2024 tietysti nollista ”Kivikovan” paidassa pelaamiensa liigaottelujen määrässä. Niinpä Teemu Sillanpään ohittaminen pelattujen pelien lukumäärässä vaatisi nykyisellä joukkuemäärällä ja sarjajärjestelmällä lähes viittä täyttä liigakautta samassa seurassa. Ei toki espoolaisittain niin mahdoton ajatus kuin miltä se tuntui vielä muutama vuosi sitten, ennen Kiekko-Espoon ”uudelleen syntymää”.
Kiekko-Espoon ensimmäisellä pääsarjarupeamalla (1992–1998) se muuten voitti kauden viimeisistä peleistään kaksi (runkosarjan viimeisten kierrosten ottelunsa sekä 1994 että 1996). Siis kaksi kuudesta.
Blues pelasi liigassa 18 kautta (1998–2016) eikä voittanut kertaakaan kauden viimeistä peliään. Eräänlainen tilastokummajainen. Kahdesti Blues oli kuitenkin liigafinaalissa ja kahdesti pronssiottelussa.