Helsingin jäähalli on Suomen toiseksi vanhin jäähalli. Sen uumenissa Nordenskiöldinkadun varrella on koettu monia tapahtumia, jotka ovat olleet merkittäviä vähintäänkin kotimaisen urheiluhistorian mittapuussa.
Tampere oli saanut oman hallinsa vajaat kaksi vuotta aiemmin, ja siellä pelattiin MM-kisat maaliskuussa 1965. Helsingin jäähalli vihittiin 1.10.1966. Kaudella 1965–66 helsinkiläisten SM-sarjapelit oli pelattu Pirkkolan uudella tekojäällä, kattona vain taivas. Pakkanenkin joskus piinasi. Tragikoomista oli, että kauden päätteeksi molemmat helsinkiläiset SM-sarjajoukkueet, HIFK ja HJK, olivat pudonneet Suomen sarjaan. Niinpä Jäähallissa ei sen ensimmäisellä kaudella nähty pääsarjapelejä, kakkostason kamppailuja sitäkin enemmän, kun Suomen sarjassa pelasivat HIFK:n ja HJK:n lisäksi myös Töölön Vesa ja Karhu-Kissat.
————————————————-
Kuvassa Helsingin jäähallin vihkiäisottelun pelaajia hallin edustalla syyskuussa 2016 eli melko tarkalleen 50 vuotta vihkiäisten jälkeen. Vasemmalta Juhani Laine (Karhu-Kissat), Timo Neira (Töölön Vesa), Heikki Järn (HIFK) ja Harri Linnonmaa (HJK).
Toistaiseksi tärkein peli
Heikki Järn oli HIFK:n kapteeni 1960-luvulla. Puolustaja ei maaleilla mässäillyt, mutta teki voitto-osuman, kun HIFK kaatoi 27. helmikuuta 1967 Vesan 4–2 uusintaottelussa SM-sarjaan noususta. Suomen sarjan itälohkon runkosarja oli päättynyt edellispäivänä. HIFK ja Vesa olivat päätyneet sarjan kärjessä tasapisteisiin. Vesalla oli parempi maaliero, mutta nousu ratkaistiin uusintaottelussa. Vihkiäisottelussa viitisen kuukautta aiemmin Jäähalli ei ollut läheskään täysi. Nyt oli: 10 814 katsojaa. Molemmat pitkien sivujen yläkatsomot olivat alkujaan seisomakatsomoja. Yleisökapasiteetti on sittemmin pudonnut noin neljänneksellä.
– Se oli HIFK:n tähänastisen historian ratkaisevin peli, Järn toteaa HIFK–Vesa-ottelusta.
– On mahdoton sanoa, mitä olisi tapahtunut, jos emme olisi silloin nousseet.
Kaksi pistettä kärkikaksikosta jääneen HJK:n Harri Linnonmaa oli katsomassa uusintaottelua.
– Pelin jälkeen olin pukukoppikäytävällä. Järnin Heka kysyi, olisiko minulla kiinnostusta pelata seuraavalla kaudella mestaruussarjassa.
Linnonmaa oli kiinnostunut. Siitä alkoi hänen vasta keväällä 1981 päättynyt, neljä Suomen mestaruutta sisältänyt pääsarjauransa.
Järn pelasi viimeisen täysipainoisen SM-sarjakautensa (1971–72) HJK:ssa. Rivipuolustajasta kehkeytyi lopulta maajoukkuepakki: Järn oli MM-kisoissa 1971 ja olympiakisoissa 1972.
Jalkapallotähtikin joukkueessa
Mutta palataanpa vielä tuohon Helsingin hallin vihkiäisotteluun. Siinä olivat vastakkain Helsingin ja Tukholman kaupunkijoukkueet.
Isäntien kahden maalivahdin, neljän puolustajan ja 11 hyökkääjän kokoonpanoon mahtui sekä HIFK:sta että HJK:sta viisi, Vesasta neljä ja Karhu-Kissoista kaksi pelaajaa. Lisäksi joukkueeseen pääsi kolmanneksi korkeimmalta sarjatasolta eli maakuntasarjasta Pitäjänmäen Tarmoa edustanut, 67-vuotiaana kesällä 2014 edesmennyt Olli Hietanen.
Mielenkiintoinen nimi vihkiäisottelun pelaajaluettelossa oli Vesaa jääkiekossa edustanut Pekka Talaslahti. Hän pelasi HJK:ssa jalkapalloa ja oli avainpelaajia, kun Klubi Suomen cupin finaalissa lokakuun 1966 lopussa kukisti Kotkan Työväen Palloilijat. Sittemmin Talaslahti oli SM-sarjan maalikuningaskin. Tänä päivänä on mahdoton ajatus, että jalkapallokauden ollessa vielä kuumimmillaan päästettäisi tehohyökkääjä hääräämään kiekkokaukaloon.
Maalarilla ei muistikuvaa
Tukholma vei vihkiäispelissä voiton lukemin 2–5. Upouudessa hallissa ensimmäisen maalin iski Tukholman Karl-Göran Öberg. Ensimmäisen suomalaisosuman teki Harri Linnonmaa kaventaessaan toisen erän alussa 1–3:een.
– Ei minkäänlaista muistikuvaa siitä, Linnonmaa sanoo.
Isäntien toisen maalin teki Karhu-Kissoja kaupunkijoukkueessa edustanut Juhani Laine. Hän maalasi urallaan sen verran Linnonmaata harvemmin, että tuokin yksittäinen osuma on muistissa.
– Siniviivan tuntumasta, vaihtopenkeiltä katsottuna oikeanpuoleiseen päätyyn, Laine kertoo.
Tampere-keskeistä touhua
Sven Tumba oli Tukholman joukkueen suuri nimi, mutta riittipä ryhmään monta muutakin AIK:n ja Djurgårdenin maajoukkuemiestä. Helsinkiläispelaajilla ei ollut niihin aikoihin asiaa Suomen maajoukkueeseen. Omituisena poikkeuksena oli HIFK:n Pentti Lindegrenin pääsy takaoven kautta Joe Wirkkusen valmentamaan Suomen MM-ryhmään Tampereen-kisoihin.
Kausina 1967–69 HIFK:sta maajoukkueeseen kelpasivat vain Porista tullut Juha Rantasila sekä Raumalta muuttaneet Esa Isaksson ja Juhani Jylhä. Stadin omien poikien Harri Linnonmaan, Matti Murron ja Heikki Riihirannan leijonataival alkoi vasta HIFK:n ensimmäisellä mestaruuskaudella 1969–70.
– Se oli aiemmin niin Tampere-keskeistä. Olin Gustaf Bubnikin valmentaja-aikana kerran maajoukkueleirillä. Minua peluutettiin koko ajan puolustajana. Ei ollut kovin hyviä mahdollisuuksia mahtua joukkueeseen, hymähtää Linnonmaa, joka oli sittemmin pitkään vakiokasvo Leijonien hyökkääjistössä.
Pöytätennispelaajien pukukopit
Helsingin jäähallin alkuvuosien isännöitsijä Boris Bogomoloff oli suunnitteluvaiheessa käynyt delegaation kanssa ulkomailla asti hakemassa hyvän hallin mallia.
– Missä halleissa mahtoivat käydä? Jäähallin pukukopit olivat aluksi paremminkin pingisjengille sopivat. Jouduimme menemään koppiin yksi ketju kerrallaan, Heikki Järn muistelee naureskellen.
Sittemmin väliseiniä poisteltiin, jotta saatiin kokonainen kiekkojoukkue kerralla sisään.
– Mutta onhan Jäähalli kiistaton todistus siitä, kuinka olosuhteet vaikuttavat harjoittelumotivaatioon. Neljä helsinkiläisseuraa nousi muutaman vuoden sisällä peräjälkeen SM-sarjaan, Juhani Laine muistuttaa.
Helsingin jäähallin valmistumisen myötä Suomen jääkiekkoilu lähtikin monella tapaa aivan uusille urille.
Siellä on pelattu jääkiekon MM-kisoja kolmena keväänä: 1974, 1982 ja 1991. Hartwall-areenasta tuli sen valmistuttua 1997 lajin arvokisanäyttämö ja Jokerien kotihalli. Jäähalli saneerattiin samalla leimallisesti HIFK:n kotihalliksi. Helsinki Garden -hanke, joka aikanaan tuottaa HIFK:lle samoihin maisemiin uuden kotiareenan, taivuttaa vanhan jäähallin tulevaisuuden perään suuren kysymysmerkin. Aika näyttää, miten tuon yli 50-vuotiaan siinä myllerryksessä käy.
Teksti ja kuvat: Matti Hannula