ARTIKKELI: Teksti: Kimmo Isotalo. Kuvat: Suomen Jääkiekkomuseo

Kansainväliset vaikutteet suomalaisessa jääkiekkoilussa

”Oikean taklaustavan oppiminenkin on jo niin vaikea asia, ettei sitä Suomessa osaa kukaan, mutta ehkä ulkomaisten esimerkkien näkeminen tämänkin taidon opettaa.” SPL.Kiri.1939.N:o 1

Jääkiekko on kansainvälinen peli, joka pohjautuu Euroopassa keskiajalla pelattuihin pallopeleihin. Myös ihmisten luistelutaidon kehittymisellä on ollut lajille suuri merkitys. Tämän päivän jääkiekon luonne ja rakenne muovautuivat kuitenkin pitkälti vasta 1800-luvun lopun Kanadassa, jossa brittiläiset sotilaat pelasivat vanhassa kotimaassaan oppimaansa peliä. He päätyivät harrastamaan hockeya paikallisen väestön kanssa, minkä myötä pohjoisamerikkalaisesta jääkiekosta muovautui vahvasti kamppailuun ja selviytymiseen perustava urheilulaji. Sen keskeisiksi ominaisuuksiksi nousivat aggressiivisuus sekä fyysinen voima.

Uudella mantereella kehittynyt jääkiekko ”palasi” 1900-luvun alussa takaisin Euroopan. Laji keräsi täällä nopeasti suurta suosiota, mutta joutui kilpailemaan asemastaan bandy-nimisen jääpelin kanssa. Tämä sittemmin jääpalloksi nimetty laji oli jo aiemmin ehtinyt vakiinnuttaa asemansa varsinkin Pohjoismaissa ja Venäjällä. Lyhyiden pelikausien antaman mahdollisuuden ja jääkiekkohuuman mukana kasvaneiden houkutusten myötä useat bandyn pelaajat kuitenkin kokeilivat ja pikkuhiljaa myös siirtyivät pelaamaan jääkiekkoa. Heidän vahvuuksiaan olivat luistelutaito sekä mailan käyttäminen. Näiden taitojen seurauksena eurooppalaisesta jääkiekosta kehittyi puolestaan ennen kaikkea tekniikkaan perustunut laji. Samainen luonne-ero Pohjois-Amerikan ja Euroopan välillä on havaittavissa edelleen myös tänä päivänä, vaikkakin se on ajan myötä huomattavasti haalistunut.

Ensimmäiset opettajat löytyvät naapurista

Suomi kuului 1900-luvun alussa niihin maihin, joissa jääkiekko ei onnistunut horjuttamaan jääpallon asemaa. Bandyn pelaajat olivat perustuneet yhdessä jalkapalloilijoiden kanssa katto-organisaatiokseen Palloliiton (SPL) vuonna 1907, joka tuki molempien lajien asemaa. Jo varhaisessa vaiheessa SPL:llä oli kymmeniä tuhansia jäseniä, vilkkaaksi tulkittavaa kansainvälistä toimintaa niin miehissä kuin naisissa sekä parhaimmillaan tuhansia katsojia otteluissa. Näkyvä ja vaikuttava toiminta takasivat Palloliitolle julkisen sektorin tukimarkkoja, jotka tukivat olemassa olevaa tilannetta.

Jääkiekkoväki organisoitui selkeästi jääpalloa myöhemmin, vasta 1920-luvun loppupuolella. Takamatkaa lähdettiin kuromaan houkuttelemalla jääpalloilijoita vaihtamaan lajia keskieurooppalaisten esimerkkien mukaisesti. Vaihdosta saataisiin monenlaista hyötyä, kun bandyn pelaajat voisivat toimia opettajina ja tulisivat samalla kääntäneeksi lajien välistä kilpailuasetelmaa jääkiekolle suotuisammaksi.

Kotimaiset voimat eivät jääpalloilijoista huolimatta riittäneet maamme jääkiekkotason nostamiseen. Oppeja oli haettava myös ulkomailta, joista ensimmäiset löytyivät tutusta ja turvallisesta Ruotsista. Albin ”Abbe” Jansson, Kurt Envall ja Erik Burman kävivät kukin vuorollaan opettamassa jääkiekkotaitoja Suomessa 1920- ja 1930-luvuilla. Keskeinen kontakti valmentajien ja tietotaidon välittämisessä oli Ruotsin Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Anton Johansson, joka tunnustautui suureksi Suomen ystäväksi. Johansson pyrki valmentajavaihtojen ohella edistämään jääkiekkovarusteiden saatavuutta sekä organisoimaan maaotteluita molempien jääkiekkoliittojen tulojen kasvattamiseksi.

Ruotsalaisopit tunnustettiin Jääkiekkoliitossa eittämättä hyödyllisiksi. Ulkomaalaisvalmentajia kuitenkin vierastettiin useilla paikkakunnilla jo pelkän kielitaidon puutteen takia, eikä Burmanin jälkeen kansainvälisiä valmentajia maassamme vähään aikaan nähtykään. Lopulta 1950-luvulla Jääkiekkoliitto löysi tässä mielessä loistavan kompromissiratkaisun: kanadalainen Viljo Wirkkunen ymmärsi ja puhui jonkin verran suomea, mutta oli oppinut jääkiekkotaidot Pohjois-Amerikassa. SJL:ssa koettiin tärkeäksi, että valmentaja tuli nimenomaan Kanadasta, jotta tämä voisi opettaa suomalaisille toisenlaista jääkiekkokulttuuria.

Ensivaiheessa 1950-luvun alkuvuosina ”Joe” kierteli ja opetti jääkiekkoa ympäri maatamme. Vuonna 1959 hänestä tehtiin lopulta A-maajoukkueen päävalmentaja. Wirkkusen opeilla Suomi saavutti ensimmäisen aikuisten arvokisamitalinsa, EM-hopean vuonna 1962 sekä sijoittui vuoden 1964 olympialaisissa kuudenneksi. Sijoitus oli Suomen ensimmäinen olympialaisten pistesija palloilun joukkuelajeissa. Wirkkunen ei kuitenkaan viihtynyt Suomessa liian hyvin, vaan halusi säännöllisesti vierailla kotiseudullaan Kanadassa. Kaudelle 1960–1961 Joe ei palannut olleenkaan, joten Leijonia valmensi hänen maanmiehensä Derek Holmes. Tämän vain reilu 20-vuotiaan kanadalaisen aikakausi Suomessa jäi lyhyeksi, mutta informatiiviseksi oppivuodeksi fyysisestä ja aggressiivisestä pelistä.

Pohjoisamerikkalaisten jälkeen puikkoihin astui tshekkiläinen Gustav Bubnik. ”Kustaa” oli itse entinen valtionammattilainen, joka oli joutunut viettämään 1950-luvulla viisi vuotta vankilassa maanpetoksesta tuomittuna. Tästä näkökulmasta ei ole suurikaan ihmetys, että Bubnik korosti valmennuksestaan urheilullista elämäntapaa sekä kuria ylipäätänsä. Tärkeintä olivat kuitenkin tulokset, joita myös tuli parantuneen joukkuepelin ansiosta: Leijonat voittivat Kustaan aikakaudella ensimmäistä kertaa jääkiekon suurmaista Tshekkoslovakian (1967) ja Kanadan (1968).

Hyvistä maajoukkuenäytöistä huolimatta ulkomaalaiskäskyttäjät eivät nousseet suureen suosioon kotimaan pääsarjassa. Ennen 1990-luvun alkua seurajoukkueita oli valmentanut vain alle 10 vierasmaalaista. Syitä voidaan jälleen etsiä tutusta kielitaidottomuudesta sekä varojen puutteesta. Lisäksi merkittävää oli valmennuksen kehityksen painopisteiden siirtyminen vahvasti tieteellisiin metodeihin 1970- ja 1980-luvulla. Ulkomaalaisten tietotaidon sijaan tai rinnalla alettiin entistä enemmän arvostamaan mitattavia ominaisuuksia. Näitä taas kehiteltiin kotimaisin voimin varsinkin Jyväskylän yliopistossa. Ulkomaalaisia ajatuksia ja oppeja ei kuitenkaan täysin unohdettu, vaan niitä kerättiin esimerkiksi valmennusseminaareissa.

Valmennuskartan muutos tapahtui Neuvostoliiton ja itäblokin hajoamisen myötä. Maailmanpoliittisen tilanteen muutoksen seurauksena pitkään matkustuskiellossa olleet itäeurooppalaiset ihmiset lähtivät etsimään parempaa elämänlaatua lännestä. Heidän joukossaan olivat edulliset, mutta erittäin pätevät jääkiekkovalmentajat. Nämä eivät kuitenkaan kieli- ja kulttuurierojen takia kelvanneet NHL:ään, joten eurooppalaiset sarjat ja SM-liiga etunenässä pääsivät nauttimaan muun muassa Boris Maiorovin, Vladimir Jursinovin ja Vasili Tihonovin opeista. Idästä tulleilla valmentajilla oli suuri merkitys pelaajien tason kehityksellä sekä erityisesti ammattilaistumiselle. Totalitaaristen järjestelmien kasvatteina heidän vaatimustasonsa oli paljon korkeampi kuin vapaassa lännessä eläneillä valmentajilla.

Keskeiseksi henkilöksi nousi etenkin Jursinov, joka alkoi vaatia TPS:n pelaajia harjoittelemaan kaksi kertaa päivässä. Näin ollen kiekkoilijoille ei käytännössä jäänyt aikaa työnteolle. Turkulaiset saivat paremmasta harjoittelustaan merkittävää kilpailuetua, mikä pakotti muut joukkueet seuraamaan heidän esimerkkiään. Jääkiekkoilijoista kehittyi prosessin myötä suhteellisen lyhyessä ajassa ammattilaispelaajia ja symbolisesti kausi 1991–1992 jäi viimeiseksi, jolloin Jääkiekkokirjassa listattiin jokaiselle kiekon kieputtajalle myös jokin oikea ammatti.

Ulkomaalaisvalmentajien merkitys huipentui Curt Lindströmiin. Hänen johdollansa Suomi voitti ensimmäisen maailmanmestaruuden vuonna 1995. Kuitenkin vain muutama vuosi Globenin juhlien jälkeen vierasmaalaisten käskyttäjien määrä SM-liigassa kääntyi laskuun ja Lindström korvattiin Hannu Aravirralla. Seuraavina vuosina trendi vain kiihtyi, eikä esimerkiksi ennen kilpailuetua tuoneita venäläisiä valmentajia ole SM-liigassa enää tavattu 2000-luvun ensimmäisten vuosien jälkeen. 2010-luku jäi puolestaan historialliseksi siinä mielessä, että koko vuosikymmenen aikana yhtäkään SM-liigajoukkuetta ei valmentanut ulkomaalainen. Vastaava tapahtui viimeksi 1950-luvulla.

Parhaat pelaajat haetaan Kanadasta

Suomalaisten suhtautuminen ulkomaalaiskiekkoilijoihin on ollut pitkälti samanlaista kuin vierasmaalaisiin valmentajiin. Pelaajien lukumäärä oli valmentajien tapaan 1900-luvun alkupuoliskolla varsin olematon, mikä johtui pitkälti siitä, että jääkiekkoa oikeastaan vain harrasteltiin pienessä porukassa. Oletettavasti taitavampia ulkomaalaisia ei haluttu, eikä oikeastaan tarvittukaan peleihin mukaan. Ja lisäksi täytyy tietysti muistaa, että köyhä Suomi ei ollut tuolloin uutta kotimaata etsivien vierasmaalaisten kohdelistan kärjessä millään alalla.

Kuvaavaa onkin, että SM-sarjan ensimmäinen ulkomaalaispelaaja voidaan pitää jääkiekon kannalta eksoottisesti Unkarista kotoisin ollutta Ladislaus Ronaa. Hän luisteli kaudella 1940–1941 KIF:n väreissä, mutta muuten tiedot Ronan ottamuksista ovat varsin vähäiset. Muita ulkomaalaiskiekkoilijoita Suomessa ei nähty vielä moneen vuoteen. Muuta kiekkoeksotiikkaa tarjosivatkin venäläisturkkilaista taustaa olleet Ahsen Bören veljekset Feyzi, Murat, Vasif ja Zeud, Naim ja Lofti Nasib (Nasibullen) sekä Mönäyvär ja Ali Saadetdin.

KIF:n mestaruusjoukkue 1941. takarivissä toinen oikealta Ladislaus Rona.

Punakoneen ensivierailu

Ulkomaalaispelaajien yleistyminen SM-sarjassa alkoi vasta 1960-luvulla HIFK:n ja Tapparan värväystoiminnan myötä. Mestaruussarjan sääntöjen mukaisesti jokaisessa joukkueessa sai tuolloin tosin pelata kerrallaan vain yksi ulkomaalainen, joten varsinaisesta massamuutosta ei voida puhua. Rekrytointipuuhia haittasivat myös suomalaisten tietojen vähyys sekä kielitaidottomuus – ulkomaalaisia pelaajia ei juurikaan tunnettu, eikä heitä olisi oikeastaan osattukaan värvätä, vaikka tietoa olisi jostain saatu. Lisäksi suurta osaa ulkomaalaispelaajista kehittymätön ja itäeurooppalainen Suomi ei myöskään matkakohteena kiehtonut suuresti vieläkään. Lopputuloksena 1960-luvun aikana maassamme tavattiinkin ainoastaan 10 ei-suomalaista pääsarjatason jääkiekkoilijaa. Näistä yhdeksän tuli Kanadasta ja yksi Neuvostoliitosta, mihin eittämättä vaikutti Kanadan maine maailman johtavana kiekkovaltiona. Tulee kuitenkin huomata, että useimmat elleivät peräti kaikki tästä 10 hengen porukasta tulivat lähtökohtaisesti Suomeen tekemään jotain muuta kuin pelaamaan jääkiekkoa. Opiskelu tai seikkailun etsiminen olivat monelle tärkeämpiä asioita, ja jääkiekko kulki mukana ikään kuin harrastuksena.

 

Neuvostoliiton kaukalossa esittämät otteet tekivät suuren vaikutuksen. Ruotsille kärsitty tappio sen sijaan harmitta, kuten usein sitä ennen ja turnauksen jälkeen.Seikkailijoiden joukkoon osui kuitenkin muutama kovakin pelimies. Näitä löysi varsinkin HIFK, joka saa monesta löydöstä kiittää seuran kielitaitoista jääkiekkojaoston johtajaansa, Göran Stubbia. Ensinnäkin kaudelle 1964–1965 Helsinkiin saatiin kanadalainen Gerald Sullivanin, joka voitti saman tien SM-sarjan pistepörssin. Vielä Sullivaniakin suurempi kala tarttui koukkuun paria vuotta myöhemmin: NHL:n parhaaksi puolustajaksi valittu Carl Brewer päätyi Stubbin ehdotteluiden jälkeen punanuttuun kaudelle 1968–1969. Brewerin johdolla HIFK voitti ensimmäisen suomenmestaruutensa. Lisäksi hänen merkitystänsä koko seuran pohjoisamerikkalaisen brändin luomisessa kuin myös suomalaisen jääkiekkoilun kehittämisessä ei voida väheksyä.

Carl Brewer HIFK:n paidassa 2.3.1969.

Seuraavalla vuosikymmenellä ulkomaalaisten lukumäärä pääsarjassa kaksinkertaistui. Valtaosa pelaajista tuli Kanadasta, joiden lisäksi joukkoon eksyi muutama kiekkoilija Yhdysvalloista ja Neuvostoliitosta. Brewerin kaltaista supertähteä Suomeen ei enää saatu, mutta vahvistusten merkitys oli silti tullut selväksi, eikä paluuta vanhaan ei enää ollut.

Itäeurooppalaiset valloittavat SM-liigan

1980-luku mullisti maailmaa ja Suomea monella tapaa. Itäblokki natisi liitoksistaan ja ihmisten matkustusmahdollisuudet parantuivat huomattavasti. SM-liigaksi nimetyssä uudessa jääkiekkoilun pääsarjassa tämä näkyi kansainvälisten kontaktien moninkertaistumisena: esimerkiksi ulkomaalaisia jääkiekkoilija maamme pääsarjassa tavattiin jo 84 kappaletta.

Vuosikymmenten vaihteessa sosialismi lopulta poistui Euroopasta. Jääkiekkoilijoista parhaimmat suuntasivat Pohjois-Amerikkaan, mutta myös Suomeen riitti runsaasti kovatasoista osaamista. 1990-luvulla tshekkiläisten ja venäläisten yhteenlaskettu määrä SM-liigassa oli lisäksi ensimmäistä kertaa historiassa suurempi kuin pohjoisamerikkalaisten.

Aikakauteen osui myös jääkiekon suosion lopullinen läpimurto Suomessa. Jäähallien katsomot täyttivät, seuroille riitti sponsoreita ja Jääkiekkoliiton vaikutusvalta kasvoi urheilusektorilla. Hype auttoi varmasti siinä, että useat 1990-luvulla Suomessa pelanneista ulkomaalaisista nousivat sittemmin kannattajien niin sanotuiksi kulttipelaajiksi. Osa jopa useammassa seurassa, kuten yhdysvaltainen Tim Thomas. Muita aikakauden suosittuja ulkomaalaisia olivat esimerkiksi entisen Tšekkoslovakian alueelta tulleet Otakar Janecky, Jan Caloun ja Marek Zidlicky, venäläiset Aleksandr Barkov ja Andrei Potaitšuk sekä latvialainen Vjačeslavs Fanduļs.

Uudella vuosituhannella kotimaisissa sarjoissa kiekkoilevien ulkomaalaisten lukumäärä on jatkanut kasvuaan. Samalla myös pelaajien kotimaiden variaatio on lisääntynyt huomattavasti, eikä viime vuosina olekaan ollut suuri yllätys löytää liigaseurojen kokoonpanoista kiekkoilijoita esimerkiksi Itävallasta, Liettuasta tai Kroatiasta. Eksotiikasta huolimatta kanadalaiset ovat pitäneet pintansa suosituimpina vahvistusten kotimaana. Yhdysvallat on noussut samassa listauksessa toiseksi, minkä ohella huomattavaa on venäläisten lukumäärän romahtaminen. Tämä selittyy pitkälti KHL:n perustamisella, mikä on tarjonnut paikallisille kiekkoilijoille useita työpaikkoja.